Riviera-osio 16

Le Cannet – taidetta ja varjoisia kujia

Bulevardi Sadi Carnot’ta pohjoiseen mentäessä Cannesin ja Cannet’n (Le Cannet) välinen raja tulee vastaan pian Carnot’n lukion jälkeen. Cannet kuului Cannesiin vuoteen 1774 asti, jolloin kuntien tiet erosivat toisistaan.

Le vieux Cannet

Pienessä mutta sitäkin viehättävämmässä Cannet’n vanhassa kaupungissa (Le Vieux Cannet) on suloisia pikku kujia ja pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia, kuten Saint-Sauveur –kadun alapäässä sijaitseva kappeli, La Chapelle Saint-Sauveur.

La Chapelle Saint-Sauveur

Kappelin rakentamisvuodesta ei ole varmaa tietoa, mutta se on todennäköisesti rakennettu 1400-luvulla. Kello toimi vuosisatojen ajan ”hälytyskellona”, jolla kylän asukkaille tiedotettiin tärkeistä tapahtumista ja vaaroista.

Kappeli on entisöity vuonna 1989. Sen ulkoseinä ja sisäpuoli on koristeltu freskoin teemalla La vie est une fête – Elämä on juhlaa. Taiteilija on Théo Tobiasse (Tobias Eidesas, s. 1927 Jaffassa ja k. 2012 Cagnes-sur-Merissä).

1980-luvulla uudistettu Saint-Sauveur –katu johtaa kauniille aukiolle La Place Bellevue, jonka ravintolat täyttyvät kesäiltaisin. Aukiolta on hienot näkymät Cannesin lahdelle, Lerinsin saarille ja lännessä Esterel-vuorille.

La place Bellevue

Ennen aukiota vasemmalla sijaitsevan keltaisen talon ovessa lukee La Tour des Calvys, Cannet’hen jo vuonna 1441 asettuneen Calvys-perheen mukaan.

Tornin punainen yläosa näkyy aukiolta (vasemmalla reunassa Sainte Philomène –kirkon takana).

La Tour des Calvys

Vuonna 1707 apotti Christophe Ardisson toi sinne turvaan naisia ja lapsia kyläläisten noustua hänen johdollaan itävaltalaisten valloittajien piiritystä vastaan.

Les fausses fenêtres de la rue des Calvys – Calvys-kadun trompe-l’œil-ikkunat (”valeikkunat”)

Tarkkasilmäinen havaitsee, että oikealla sijaitsevan keltaisen talon kolme vasemmanpuolista ikkunaa eivät ole oikeita.

Valeikkunat

Kyläläiset maksoivat veroja sen mukaan, kuinka monta ovea tai ikkunaa heidän talossaan oli. Koska vähävaraisemmat perheet eivät halunneet naapureiden tietävän heidän todellista taloudellista tilaansa, he maalauttivat julkisivuille valeikkunoita.

Bellevue-aukion perällä olevalla seinällä on B.Amooghli Sarrafin teos oranger du patrimoine (”appelsiinisukupuu) vuodelta 1990.

Teos on kunnianosoitus niille Vale d’Oneillen alueelta (Liguria) kotoisin olleille 140:lle perheelle, jotka tulivat ensimmäisten joukossa asuttamaan kylää 1400-luvulla Lerinsin munkkien (jotka omistivat Le Cannet’n) kutusumana. Munkit halusivat asuttaa uudelleen ruttoepidemioiden harventamaa aluetta. Näitä perheitä pidetään Le Cannet’n ”perustajina”.

Oranger du patrimoine
Victorien Sardoun patsas

Sukupuuta vastapäätä aukion kulmassa seisoo Cannet’ssa paljon aikaa viettäneen, Pariisissa syntyneen ja kuolleen (1831–1908) näytelmäkirjailija Victorien Sardoun (Le Cannet’n Sardou-suvun jälkeläinen) pronssinen patsas vuodelta 1985.

Sardou kirjoitti myös ooppera- ja operettilibrettoja, joista tunnetuimpia on näytelmä La Tosca, johon Puccinin Tosca-ooppera perustuu.

Aukiolta näkyy myös Sainte Philomène -kirkko (rue de la placette), jolle voi nousta Bonnardin museon vierestä nousevaa katua. Kirkon rakentaminen aloitettiin vuonna 1877 ja se otettiin käyttöön vuonna 1882.

Sainte Philomène

Uutta kirkkoa tarvittiin alempana vanhassa kaupungissa sijaitsevan Catherine-kirkon (Église Sainte- Catherine d’Alexandrie) käytyä ahtaaksi.

Catherine-kirkko valmistui vuonna 1556. Sen viereen rakennettiin samoihin aikoihin erillisellä kellotapulilla kappeli Chapelle Saint Bernardin, joka toimii nykyisin näyttelytilana.

Église Sainte- Catherine d’Alexandrie

Catherine-kirkko oli osaltaan alku tielle, joka lopulta johti Cannesin ja le Cannet’n ”eroon”. Kirkon myötä kylä sai oman seurakuntakirkon. Le Cannet ja Cannet sijaitsivat melko kaukana toisistaan, ja myös ihmisten ajattelu- ja elintavat erosivat toisistaan.

Le Cannet sai merkittäviä tuloja happamien Brigadier-lajikkeen appelsiinipuiden hedelmistä sekä kukista, joista saadaan hajuvesien valmistuksessa tarvittavaa nerolia.

Brigadier-puita kasvaa edelleen Tivoli-puistossa (Le jardin du Tivoli, rue des Oliviers), missä ennen muinoin viljeltiin appelsiini- ja oliivipuita.

Jardin du Tivoli

Puistosta eteenpäin aukiolla – espace Bonnard – sijaitsee pieni kappeli, jossa oli esillä Bonnardin töitä ennen museon valmistumista.

La Tour des Danys

Le Cannet’n vanhin sellaisenaan säilynyt rakennus on 1400–1500-luvulta peräisin oleva Le Cannet’n vanhimmalla kadulla (rue de Cannes) sijaitseva La Tour des Danys (Danys-suvun mukaan).

Rue de Cannes (route de Cannes) yhdisti Le Cannet’n Cannesiin. Nykyisin kiinni muurattu ovi sijaitsi tuolloin kolmen metrin korkeudessa maasta.

Le Cannet pyysi itsenäisyyttä jo vuonna 1730, mutta se hyväksyttiin vasta vuonna 1774. Itsenäisyys ”virallistettiin” vuonna 1777.

Vastanaineille pariskunnille on omistettu Cannet’n kunniakansalaisen Raymond Peynet’n (1908–1999) fresko Mur des Amoureux – rakastavaisten seinä vuodelta 1990 (Saint-Sauveur-kappelia lähellä).

Mur des Amoureux

Seinän on suunnitellut Peynet ja maalannut varsinainen freskomaalari Guy Ceppa. Teos esittää Eedenin puutarhan yläpuolella leijailevaa vastavihittyä paria.

Nykyinen kaupungintalo – L’Hôtel de ville

Entisen kaupungintalon kellotorni

Entinen kaupungintalo (l’ancienne mairie du Cannet) sijaitsee Bellevue-aukion jälkeen oikealla Saint-Sauveur-kadulla (nro 396, keltainen rakennus ja kellotorni). Se toimi kaupungintalona vuoteen 1933 asti.

Meksikossa kiinteistökaupoilla rikastunut Victor Joachim Gassier (1841–1904) rakennutti vuonna 1902 huvilansa Les Mimosas viereen Société Foncière Lyonnaise –yhtiöltä ostamalleen tontille hotellin, Hôtel des Anges (arkkitehti James Warnery).

Julkisivu on koristeltu mosaiikeilla, mikä oli ajalle tyypillistä. Le Cannet’n kaupunki osti hotellin vuonna 1933 pormestari Maurice Jeanpierren aloitteesta.

L’hôtel de ville

Kaupungintalossa on Bellini-huoneeksi nimetty sali, salle des mariages, jossa on esillä viisi taidemaalari Emmanuel Bellinin (ks. Cannes-osio 9) teosta, jotka kuvaavat Le Cannet’ssa asumisen riemua.

Cannet’n oma taidemaalari Pierre Bonnard

Cannet’n yhteydessä ei voida olla mainitsematta taidemaalari Pierre Bonnardia (s. 1867 Fontenay-aux-Roses, k. 1947 Cannet’ssa).

Pierre Bonnard asui Cannet’ssa vuodesta 1922 kuolemaansa asti. Vuonna 1926 hän osti kukkulalta talon, Le Bosquet, jossa hän asui vakituisesti vuodesta 1939 alkaen.

Pierre Bonnard

Cannet’n maisemat sekä monia taiteilijoita ympäri maailman innoittanut Etelä-Ranskan kuuluisa valo (lumière du Midi) olivat Bonnardille tärkeitä inspiraation lähteitä. Hänet mainitaan myös japanilaisesta puupiirrostaiteesta innostuneen Nabis-ryhmän (mouvement Nabi) edustajana.

Big Benin seinämaalaus

Bonnard käytti mallinaan paljon vaimoaan Marttaa (Marthe) sekä maalasi kotiaan ja puutarhaansa.

Vuonna 2017 kaupunki antoi lyonilaiselle katutaiteilija Big Benille käyttöön kaksi seinää, joille hän maalasi spray-maalilla jättikuvat Bonnardista tämän syntymän 150-vuosipäivän kunniaksi.

Big Benin seinämaalaus

Syyskuussa 2011 avattu Bonnardin museo (Le Musée Bonnard, 16 bd Sadi Carnot) toimii entisessä Belle Époque –hotellissa Saint-Vianney, joka oli rakennettu englantilaisia turisteja varten.

Museon kokoelmat edustavat lähinnä taiteilijan ”Cannet-kautta” (1922–1947). Museossa on ajoittain esillä myös muiden Bonnardista vaikutteita saaneiden taitelijoiden töitä.

Bonnardin museo

Museo on auki kesäkaudella ti–su klo 10.00–20.00 (to klo 21 asti), talvikaudella klo 10.00–18.00.

Cannet’n vanhaan kaupunkiin voi tutustua ilmaisilla ohjatuilla kävelykierroksilla, joita järjestetään ti–la klo 10.00. ja 17.00. (varaukset 2 pvää etukäteen: Boutique de l’Office du Tourisme le Cannet: 04 93 46 34 27).

Lähteet: Opastettu kävelykierros 20.8.2020; Nice Matin –lehden artikkeli 8.8.2020 (Aurore Harrouis): À l’ombre de l’art et des ruelles du Cannet; http//museebonnard.fr/le-musee/genese-d-un-musee; http//renaissance.carnot.pagesperso-orange.fr/carnot21.html; http//www.lecannet.fr/la-culture-et-le-patrimoine-au-cannet; http//www.lecannet-tourisme.fr/index.php/balades/au-vieux-cannet/un-patrimoine-unique; Le Petit Robert des noms propres (1994).