Cannes toisen maailmansodan aikana 1939–1945
Osa 1: italialais- ja saksalaismiehitys, Vichyn hallinto ja vastarintaliike
Syyskuun 1939 ja kesäkuun 1940 välisenä aikana Cannesissa siirryttiin vähitellen rauhan ajasta sotatilaan.
Matkailu romahti, elokuvafestivaalit peruttiin (ks. Cannes-osio 6) ja voimavaroja kulutettiin aseteollisuuden tarpeisiin.
Asukkaille jaettiin ruokakortteja jo vuodesta 1940 alkaen. Departementissa oli pulaa lihasta, perunasta, jauhoista ja maitotuotteista. Forvillen torilta sai vuonna 1942 lähinnä vain kurpitsaa, salaattia ja lanttua. Italialaisten miehityksen alettua italialaiset kielsivät kalastuksen joulukuussa 1942.
Tämä johti mm. pimeiden markkinoiden syntyyn ja sääntelyn piiriin kuulumattomien elintarvikkeiden hinnannousuun sekä varkauksiin. Myös kroonista aliravitsemusta esiintyi. Pimeät markkinat loppuivat ruokapulan päättymisen myötä 1948.
Elokuusta 1940 alkaen ruokapulaa helpotettiin perustamalla kaupungin tukemia viljelypalstoja, joita hoitivat yritysten yhteenliittymä.
Siihen kuuluivat Aciéries du nord (terästeollisuuden valtionyhtiö), SNCASO (ilmailuteollisuuden valtionyhtiö Société nationale des constructions aéronautiques du Sud-Ouest) sekä SNCF (Ranskan valtion rautatiet Société Nationale des Chemins de Fer Français). Muuta kuin rautametallia vaihdettiin ylimääräisiin ruokakortteihin.
Brittien ja amerikkalaisten tuella pidettiin yllä myös armeijan kanttiinia, joka jakoi ympärivuorokautisesti voileipiä, kuumia juomia sekä savukkeita mobilisoiduille ja vapaalla oleville sotilaille.
Vichyn hallituksen perustama rintamamiesjärjestö Légion française des combattants (LFC) piti yllä ja rahoitti niin ikään kanttiineja, jotka jakoivat ruokaa 1600 varattomalle ja päivittäin 1500 koululaiselle.
Raaka-ainepula vaikeutti elämää, sillä puuvillan, kumin ja silkin tuonti loppui, ja saksalaiset ottivat osansa omiin tarpeisiinsa. Vaatekortit otettiin käyttöön 1.7.1941 alkaen, ja etusija annettiin lapsille ja työntekijöille. Vaatteiden huoltoa vaikeutti pesuaineen ja saippuan puute. Nahkapohjat korvattiin epämukavilla ja äänekkäillä puupohjilla.
Etenkin varakkaat aristokraatit osallistuivat erilaisiin avustusohjelmiin, mutta saksalaisten tunkeuduttua Belgian kautta Ranskaan suurin osa heistä pakeni Rivieralta.
Yritykset elivät Ranskan asevarusteluministeriön tilauksista. Cannes-la-Boccassa sijaitsevat edellä mainitut teräs- ja ilmailuteollisuuden kaksi keskeistä yritystä jopa ottivat lisää työntekijöitä: Aciéries du nord lisäsi henkilökuntaansa 525 työntekijästä 950 työntekijään, ja SNCASO 437 työntekijästä 523 työntekijään.
Rintamalla haavoittuneita sotilaita, sairaita tai italialaisten kesäkuussa 1940 miehittämästä Mentonista evakuoituja sijoitettiin sairaaloina toimineisiin villoihin ja hotelleihin, joita Ranskan armeija määräsi pakkoluovutettavaksi.
Väestönsuojelulla (défense passive) pyrittiin suojaamaan siviilejä mm. jakamalla syyskuusta 1939 alkaen kaasunaamareita, sillä kaasuiskujen pelko säilyi koko sodan ajan. Kaupunkilaisia kehotettiin tekemään kellareistaan pommisuojia, ja kaupungintalon edustalle kaivettiin kaivantoja.
Italialaismiehitys
Mussolinin Italia julisti sodan Ranskalle ja Englannille 10.6.1940.
Akselivallat valtasivat vapaan vyöhykkeen 11.11.1942 vastaiskuna liittoutuneiden maihinnousuun Pohjois-Afrikassa. Italialaiset miehittivät Alpes-Maritimesin koillisosaa, Savoijia ja Korsikaa marraskuusta 1942 syyskuuhun 1943.
Cannes joutui majoittamaan tuhansia Italian raja-alueelta evakuoituja kansalaisia: 7163 Mentonista, 890 Carnolèsista ja Cap Martinista ennen heidän siirtämistään toiseen departementtiin (Pyrénées Orientales), 678 Bélvèderestä, 1152 Breilistä, 1161 Roquebrunestä jne. Myös muualta Ranskaa pakolaisia virtasi etelään ennen saksalaismiehityksen alkamista.
Cannesin asukasluku kasvoi pakolaisten ja muualta etelään evakuoitujen myötä 25 prosentilla ja oli 54 000 asukasta vuonna 1941. Kaupungissa oli ennestään noin 10 000 turistia.
Italialaisia vastaan ei esiintynyt vastarintaa. Italian armeijan tarpeisiin luovutettiin mm. kouluja, hotelleja, taloja, autoja ja veneitä.
Italialaisilla oli tukikohtia Sainte-Margueriten saarella, Cannes-la-Boccassa ja Saint Cassienissa sekä tykistöpattereita Sainte Margueriten saarella, Mauressa (la Maure) ja Croix des Gardesissa. Lerinsin saaret evakuoitiin 13.6.1943, ja munkit siirrettiin villa Sansovinoon.
Fasisminvastaisuuden torjuntaan erikoistunut sotilaspoliisi OVRA (Organisation de Vigilance et de Répression de l’Antifascisme) kohdisti sortotoimia vastarintaliikkeen jäseniin, joita vangittiin ja jopa kidutettiin.
Italialaiset antautuivat sen jälkeen, kun liittoutuneet olivat nousseet maihin Sisiliassa 10.7.1943. Italia vetäytyi sodasta, Mussolini pidätettiin 25.7.1943, ja Italia solmi aselevon syyskuussa 1943.
Italialaisia joutui saksalaisten vangiksi: Lérinsin saarilla 600 italialaista antautui vastarintaa tekemättä syyskuussa 1943 entisille liittolaisilleen saksalaisille.
Saksalaismiehitys
Saksa miehitti kesäkuusta 1940 marraskuuhun 1942 Pohjois- ja Länsi-Ranskaa, jota kutsuttiin miehitetyksi vyöhykkeeksi (zone occupée). Etelä-Ranska oli Vichyn hallituksen hallitsemaa vapaata vyöhykettä (zone libre).
Saksa miehitti marraskuussa 1942 myös Etelä-Ranskan, minkä jälkeen vapaasta vyöhykkeestä käytettiin nimitystä eteläinen vyöhyke (zone sud) ja pohjoisen miehitetystä vyöhykkeestä nimitystä pohjoinen vyöhyke (zone nord).
Yhteistyö Saksan kanssa tiivistyi. Ranska oli Reichin tärkein elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden toimittaja (ks. jäljempänä).
Saksan armeija miehitti Alpes-Maritimesin departementtia syyskuusta 1943 elokuuhun 1944. Tänä aikana julmuuksia tapahtui vastarintaliikkeen jäseniä ja juutalaisia kohtaan.
Vichyn hallituksen pääministerinä toiminut Pierre Laval otti helmikuussa 1943 käyttöön pakkotyöpalvelun (Service du travail obligatoire, STO), jonka puitteissa jopa 700 000 ranskalaista lähetettiin Saksaan töihin turvaamaan natsien sotakoneiston toimintaa.
Departementissa 212 miestä määrättiin töihin Saksaan.
Saksalaiset määräsivät luovutettavaksi 80 villaa ja hotellia. He rakensivat Saint Honorat’n saarelle kolme bunkkeria, neljä bunkkeria Sainte-Margueriten saarelle, 10 Croisettelle (joista kolme Palm Beachille), viisi vanhaan satamaan, kolme Boulevard du Midille ja kaksi La Boccaan sekä asensivat 3229 miinaa rannikolle ja Croix des gardesiin.
Saksalaiset pystyttivät Välimeren rannikolle myös niin sanotun Välimeren muurin (mur de la Méditerrannée).
Tähän työhön rekrytointiin 160–250 cannesilaista päivittäin helmikuun ja maaliskuun välisenä aikana.
Elintarvikkeista, etenkin leivästä, oli edelleen pulaa, vaikka säännöstelyn piirissä olevien asukkaiden määrä oli pudonnut 50 775 asukkaasta 43 249 asukkaaseen.
Saksalaisia vastaan koillisrintamalla käydyissä taisteluissa sai surmansa 73 cannesilaista ja 916 vangittiin.
Cannesia pommitettiin kolmeen otteeseen: Italian ilmavoimat 13.6.1940 Croisetten yläpuolella sekä Britannian ilmavoimat 4.9.1941 Saint-Cassien-alueella ja 12.4.1942 Hôtel de Provencen yläpuolella. Nämä pommitukset aiheuttivat ainoastaan materiaalivahinkoja.
Cannes-la-Boccan teollisuusalueella 11.–12.11.1943 liittolaisten suorittamissa pommituksissa sitä vastoin menehtyi 42 ja loukkaantui 71 ihmistä. Rakennuksia tuhoutui 40 ja 288 vaurioitui.
Vichyn hallitus
Ranska allekirjoitti aselevon Saksan kanssa 22.6.1940. Aselepoa oli esittänyt marsalkka Philippe Pétain (1856–1951), jonka presidentti Albert Lebrun (presidenttikausi 10.5.1932–11.7.1940) oli nimittänyt pääministeriksi.
Kesällä 1940 Vichyn kaupunkiin perustettiin yhteistyöhön Saksan kanssa perustunut Vichyn hallitus (Ranskan valtio, État français), jota marsalkka Pétain johti 1940–1944.
Vichyn hallitus oli nimellisesti koko Ranskaa edustanut hallitus, vaikka se hallitsikin vain vapaata vyöhykettä eikä sillä ollut valtaa saksalaisten hallitsemalla miehitetyllä vyöhykkeellä.
Marsalkka Pétain sai heinäkuussa 1940 täydet valtuudet ja julistautui Ranskan valtionpäämieheksi. Uusi perustuslaki säädettiin.
Varmana siitä, että natsit voittaisivat sodan, Pétain oli tavannut Hitlerin 24.10.1940 Montoire-sur-le-Loir –nimisessä kunnassa. Tämä oli alku yhteistyölle Reichin kanssa.
Pétainin ajatuksena oli, että hän voisi tällä tavoin parantaa ranskalaisten elinoloja ja mahdollistaa Saksaan vietyjen sotavankien paluun.
Vichyn hallitus toimeenpani ”kansallinen vallankumous” (Révolution nationale) –ohjelmaa, jonka nojalla levitettiin valtion propagandaa julisteiden, postikorttien, kalentereiden ja postimerkkien muodossa.
Tasavallan symbolit poistettiin, ja valtion tunnukseksi otettiin frankkien sotakirves francisque. Suuren vallankumouksen tunnuslause vapaus, veljeys ja tasa-arvo (Liberté, Egalité, Fraternité) korvattiin motolla työ, perhe ja isänmaa (travail, famille, patrie).
Vichyn hallituksen toimenpiteiden toimeenpanosta vastasi julkishallintoa edustava prefekti. Kaupunginjohtajien ja apulaiskaupunginjohtajien nimittäminen osoitettiin 16.11.1940 annetun lain nojalla valtiolle alle 20 000 asukkaan kunnissa.
Departementtien asioista päättävät yleisneuvostot (conseil général) korvattiin erityisvaltuuskunnilla (délégation spéciale).
Sisäministeriö erotti Cannesin kaupunginjohtaja Pierre Nouveaun 29.11.1940. Samana päivänä kunnanvaltuusto lakkautettiin Pétainin allekirjoittamalla asetuksella (décret), ja tilalle asetettiin viisihenkinen erityisvaltuuskunta, josta tehtiin kunnanvaltuusto maaliskuussa 1941.
Uudeksi kaupunginjohtajaksi nimitettiin Ranskan kansanpuolueen PPF:n (Parti populaire français) jäsen, Pétainia kannattanut Antoine Blanchardon, joka noudatti Révolution nationale ‑ohjelmaa. Näin varmistettiin Vichyn hallituksen määräysten tehokas toimeenpano.
Vuodesta 1943 alkaen kaupunginjohtajien erot olivat yleisiä vastarintaliikkeen toiminnan vuoksi. Osa asukkaista suhtautui heihin vihamielisesti.
Kunnan palveluksessa olleita työntekijöitä erotettiin, ja kommunistisen puolueen jäseniin, vapaamuurareihin ja juutalaisiin kohdistettiin sortoa ja heitä joutui työttömiksi. Vapaamuurareiden toiminta kiellettiin.
Kommunistinen lehdistö kiellettiin elokuussa 1939, ja kommunistinen puolue hajotettiin saman vuoden syyskuussa. Alpes-Maritimesin kommunistisen puolueen varajäsen Henri Pourtalet tuomittiin toukokuussa 1940 viiden vuoden vankeusrangaistukseen.
Vuonna 1943 oli perustettu myös Ranskan ja Saksan poliisiyhteistyö (miliisi, la Milice), joka toimi Saksan järjestyspoliisin tukijoukkona ja vastarintaliikkeen torjujana.
Pétain vietti joka vuosi useita kuukausia puolisonsa omistamassa asunnossa Villeneuve-Loubet’ssa. Hän oli melko suosittu ranskalaisten keskuudessa, vaikka moni vierastikin Vichyn hallitusta etenkin vaikeiden elinolojen, pakkotyön ja miliisin vuoksi.
Vastarintaliike (les résistants) ja kollaboraattorit (collaborateurs)
Ranskassa toimi vuosina 1940−1944 kenraali Charles de Gaullen kesäkuussa 1940 perustama Vapaa Ranska (France Libre / la France combattante) ‑niminen aseellinen vastarintaliike, joka jatkoi sotaa Ison-Britannian rinnalla Saksaa vastaan sen jälkeen, kun Vichyn Ranska oli allekirjoittanut aselevon Saksan kanssa. Vastarintaliikkeen armeijaa kutsuttiin nimellä Vapaan Ranskan armeija (Forces Françaises Libres, FFL).
Liittoutuneiden arvioiden mukaan Ranskassa oli kesällä 1944 noin 400 000–480 000 vastarintaliikkeen jäsentä, joista yli puolet oli aseistettuja.
Vastarintaliike Alpes Maritimesissa oli voimakasta Vichyn hallituksen määräämien ankarien tukahduttamistoimenpiteiden aiheuttamista uhreista huolimatta.
Maaseudulla toimivia aseistettuja vastarintaliikkeen sissiryhmiä kutsuttiin nimellä maquis, ja yksittäisiä vastarintaliikkeen jäseniä nimellä maquisard.
Vastarintaliikkeen jäsenet osallistuvat aktiivisesti amerikkalaisten joukkojen operaatioihin näiden vapauttaessa Cannesin vuonna 1944 Provencen maihinnousun yhteydessä (ks. osa 3).
He järjestivät mielenosoituksia ja lakkoja vastalauseena pakkotyölle ja pidätyksille, kannustivat kapinaan, levittivät lentolehtisiä sekä piilottivat bensiiniä ja aseita varastoihin.
He turvautuivat myös väkivaltaan (muovipommiattentaatit) ja sabotaaseihin (puhelinlinjojen ja kuljetusyhteyksien tuhoaminen). Vastarintaliikkeen toiminta voimistui saksalaismiehityksen aikana.
Keskeinen henkilö Ranskan vastarintaliikkeessä oli Jean Moulin, joka yhdisti maan sisäistä vastarintaliikettä ja perusti vastarinnan kansallisen neuvoston (Conseil national de la Résistence).
De Gaulle lähetti Moulinin tammikuussa 1942 Porvenceen, missä hän yhdisti hajanaisesti toimineet vastarintaryhmät Combat, Libération ja Franc-tireur yhdeksi liikkeeksi, Mouvements Unis de la Résistance (MUR).
Gestapo pidätti Moulinin 21.6.1943. Hän kuoli 8.7.1943 kidutuksen aiheuttamaan sydänkohtaukseen matkalla Saksaan. Hänen muistokivensä sijaitsee puistossa Croisettella.
Kollaboraattorit
PPF ja muut ryhmittymät, kuten kollaboraattoreihin kuulunut natsimiehitykseen myötämielisesti suhtautunut ryhmä groupe Collaboration, levittivät antisemitistisiä ja de Gaullen vastaisia lentolehtisiä ja järjestivät mm. ranskalaisten ja saksalaisten välistä sovinnontekoa käsitteleviä luentoja. Groupe Collaboration järjesti jopa saksan kielen kursseja maaliskuussa 1942.
Gestapo
Ennen toisen maailmansodan päättymistä Saksan salaisen valtionpoliisin Gestapon käsissä oli kuollut Ranskassa yli 29 600 ihmistä, ja yli 75 000 Ranskan juutalaista oli lähetetty keskitysleireille (heistä pelastui 4300).
Villa Montfleuryyn Cannesiin päämajansa sijoittanut Gestapo pidätti kesällä 1944 200 henkilöä, joista 42 vietiin keskitysleireille ja 14 ammuttiin.
Cannesilaisia vastarintaliikkeen jäseniä olivat René Viglieno ja Maurice Derché (kuolivat karkotuksessa), Léon Noël (kuoli Gestapon suorittaman pidätyksen yhteydessä), Francis Tonner, Henri Bergia ja Léon Goyet (kuolivat maihinnousun aikana auttaessaan liittoutuneita) sekä Hélène Vagliano (teloitettiin Nizzassa). Heidän mukaan on nimetty kadut Cannesissa (ks. osat 2 ja 3).
Provencen maihinnousun jälkeen Gestapo teloitti 15.–16.8.1954 viimeiset vangit Montfleuryn villan kellareissa (ks. osa 2).
Sodan päätyttyä Vichyn hallitukseen kuuluneita henkilöitä tuomittiin maanpetoksesta, kuten Vichyn hallituksessa pääministerinä toiminut Pierre Laval, joka teloitettiin 15.10.1945.
Philippe Pétainille langetettiin kuolemantuomio, jonka Charles de Gaulle muutti Pétainin korkean iän vuoksi elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Pétain kuoli vuonna 1951 Île-d’Yeun vankilasaarella.
Lähteet: Alain Ruggiero: L’histoire de Cannes, 2011; Bescherelle: Chronologie de l’histoire de France. Des origines à nos jours, 2016; Le Monde hors-série juin-août 2020; Historia, SHOAH, Ceux qui savaient, Ceux qui pouvaient, Ceux qui taisaient. No 902 février 2022; http://expos-historiques.cannes.com/r/389/la-seconde-guerre-mondiale-a-cannes/; https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/03/27/kollaboraattorit-natsien-miehittamassa-ranskassa; http://ajpn.org//prog/entite.php?truc=-Cannes-en-1939-1945&insee=6029&destina=commune.
